Reetta Räty
31.10.2019

Eniten ikävöin tiistai-iltoja, kun toimitus Sanomatalon kahdeksannessa kerroksessa oli jo pimentynyt, istuin alas Jarin huoneen pöydän ääreen ja aloin lukea lehteä koneelta, jota kutsuimme InDesign-koneeksi. Muu lehti taitettiin Cci:llä, mutta olimme taivutelleet johdolta erityisluvan: aikkarit saa taittaa Indesignilla.

Kansi. Sisis. Mitä nytin pienet pätkät, sitten herkkua: isoihin juttuihin.

Ihan pieniä muutoksia: löytyiskö tän kuvassa takana olevan tyypin nimi jostain? Voisko ingressin rivittää nätimmin? Orporivit veke, tavutukset kuntoon, ehkä tuohon kuitenkin vielä piste… Tästä jutusta pois kolmas huutomerkki, kuka hullu viljelee näin paljon huutomerkkejä?? Ai se on mun itse kirjoittama, ilmankos. 

Uusi otsikko, apuaa, ei mahdu, Olli, tuu tänne, saisko tätä mitenkään mahtumaan… Tiedetään: kuvaa ei voi enää pienentää.

Jos Sanomatalossa oli liian kauan liikkumatta, valot tummentuivat ja piti lähteä liikkeelle ja huitoa käsillä.

Tietenkin toimituksessa oli vielä muitakin: Katin näppäimistöstä kuuluu erityinen ääni, kun se naputtaa ja pitkät kynnet osuvat näppäimiin. Ville hakkaa näppäimistöä niin, että kirjaimet varmaan kuluvat kohta pois. Ilkka naputtaa näppäimistön sijaan pöytää. Kira kulkee ympäriinsä Peltorit korvilla, hän lukee jutut aina printeiltä.

Joka viikko toistuva taika: lehti on lähdössä painoon. 

Se on parasta tässä työssä. Se oli parasta tässä työssä.

x

Luultavasti minusta tuli aikakauslehtitoimittaja vuonna 1995. Hesarin Nyt-liite perustettiin, päädyin sinne töihin ja aloin kirjoittaa uutisten sijaan ihan lyhyitä ja tosi pitkiä juttuja. Usein meidän aiheet olivat vähän erikoisia: piti soittaa ihmisille ja houkutella heitä pukeutumaan hameeseen, pitämään kateuspäiväkirjaa, tai kirjoittamaan oma nekrologi. Piti tavata ihmisiä ja kysyä heiltä samassa haastattelussa siitä, että jos Jumala kerran on kaikkivaltias ja hyvä, miksi hän sallii sodat, ja heti perään että: asteikolla 1-10, kuinka karvainen on takapuolesi.

Opin, että aikakauslehteä tehdessä pitää kehdata. Opin, että aikakauslehteen voi kirjoittaa mistä vain. Opin, että kohderyhmä ei tarkoittanut sitä, että aihekirjoa sinänsä olisi pitänyt kohdentaa. Opin, että kun mitään valmista agendaa ei ole, kaikki juttuaiheet pitää keksiä itse. Opin ideointia, kirjoittamista, editointia, ja lopulta opin myös pienentämään fonttia niin, ettei graafikko huomannut muutosta ja sain otsikon mahtumaan riveille. Lopulta menin naimisiinkin graafikon kanssa.

Työhöni vaikutti monella tavalla se, että tein töitä yleismediassa, ison sanomalehden kainalossa. Omassa mielessäni aikakauslehti vertautuukin aina uutismediaan. Se oli se jako, jossa minä kasvoin: aikkarit-uutiset, feature-uutiset, Nytti-runkkis.

Runkkis tarkoitti runkolehteä.

Olin toki vuosikausia töissä myös uutisissa, toimittajana ja päällikkötoimittajana. Juttelin tästä hiljattain tälläkin hetkellä uutistyötä tekevän ystäväni kanssa. Monessa paikassa en tätä kehtaisi tunnustaa, mutta täällä kehtaa: puhuimme siitä, että meitä oikeastaan kiinnostaa uutiset tosi vähän. Välillä ei yhtään! 

Tämä on vähän outoa, kun kuitenkin molemmat kulutamme uutisia koko valveillaoloajan, aivan aamusta aivan iltaan. Kyse ei ole siitä, ettemme pitäisi uutisista tai ymmärtäisi niiden merkitystä. Kyse on feature-mielestä, jonka jaamme: siinä uutiset ovat oikeastaan vain materiaalia feature-jutuille.  

Ystäväni kuvasi tunnetta sanomalla, että hän haluaisi jatkuvasti tilata jutun venäläisten sielusta. Mutta uutisissa kuuluu olla kiinnostunut pakotteista, Ukrainan päivänpäällisestä tilanteesta ja Putinin ja Erdoganin Syyria-sopimuksen viimeisimmistä tulkinnoista. Feature-mieli ei ole uutisten väheksymistä, vaan näkökulma maailmaan. 

Sen sijaan että pohtisi, mitä tapahtuu, pohtii sitä, miksi tapahtuu, mistä se johtuu ja mitä sen jalkoihin jää. Millainen on se sielu… 

Samalla oman pään uutiskriteerit muuttuvat. 

Jos saisin selville, miten venäläiset ajattelevat, pitäisin sitä etusivun uutisena.

x

Uutistoimituksen helmoissa aikakauslehteä tehneenä näin läheltä myös sen, kun aikakauslehtimäinen ajattelu alkoi rantautua uutisiin. Tämä tapahtui sekä aiheiden että käsittelytavan kautta.

Syitä muutokseen on monia, niistä kaksi ehkä ilmeisintä olivat se, että netti teki uutisen elämästä lyhyen. Paperilehteen ei ollut mieltä painaa vain eilisen uutisia. Apua haettiin aikakauslehtimäisestä ajattelusta. Juttuihin piti saada taustaa, elämänmakua, analyysia ja ihmisiä. Ihmisiä, ajatelkaa! Huonoimmillaan tämä johti uutiseen, joka oli kuorrutettu niin, että alussa ja lopussa käväistiin hiekkalaatikolla kysymässä yhden kysymyksen verran, miltä päivän byrokratiauutinen nyt sitten tuntuu. 

Parhaimmillaan kehitys johti laadukkaaseen, painavaan, näkemykselliseen uutiseen, jossa vilahtaa myös se sielu: syy- ja seuraussuhteet, analyysi, tausta, ymmärrys, ihmisen näkökulma. 

Saattaa olla omahyväistä ajatella, että nämä ovat aikakauslehtijournalismista pöllittyjä ominaisuuksia, mutta näin minä sen näin. 

Toinen syy uutisten aikakauslehtimäistymiselle on ollut se, että median ansaintalogiikan murtuessa toimituksissa on pitänyt kiinnostua siitä, mikä lukijoita oikein kiinnostaa, mistä asioista he haluavat lukea. Tämä on ollut pitkä traditio aikkareissa. Lukijat tunnetaan, heihin on hyvä suhde. Aina on tiedetty, että ilman lukijoita ei ole mitään.

Nyt kun uutistoimitukset ovat alkaneet mitata ja selvittää tarkemmin, mitä lukijat haluavat lukea ja mistä ovat valmiita maksamaan, aikakauslehtimäinen sisältö on lisääntynyt. Itsenäisille aikakauslehdille tämä ei tietenkään ole vain eduksi. Osa ihmisistä saa kaipaamansa ihmisläheisen, human interest -aineiston uutismedioista. Osa taas näkee, että aihepiirin lisääminen uutisvirtaan ei riitä: päivässä tehty juttu näyttää ja tuntuu erilaiselta kuin feature-juttu, johon käytetty aikaa ja ammattitaitoa.

Tämä ero saa minut välillä mietteliääksi, välillä ärtyneeksi. Feature-mieleni lukee uutisvirrasta juttuja, joista se ajattelee: tässäpä hyvät kamat, enää pitäisi kirjoittaa näistä se juttu! Mutta mitä jos lukijalle riittää tämä, minkä minä näen lähinnä aineistona, josta voisi ajan kanssa rakentaa ihan oikeasti hyvän jutun?

Tietenkin haluaisin ajatella, että ei se riitä, kyllä laadusta ollaan valmiita maksamaan, täytyy luottaa omaan ammattitaitoon ja lukijaan. 

Mutta aina minä en luota. 

Joskus olen epätoivoinen, vaikka se jos joku ei auta tässä työssä. Joskus ajattelen, että olen hemmoteltu, Kuukausiliitteessä kasvanut museoesine, jonka voisi säilöä Päivälehden museoon. 

Onneksi aika usein ajattelen: miten onnekasta, että olen saanut nähdä meidän alan muutoksen. Teen jatkuvasti juttuja ihmisistä, joiden työt ovat mullistuneet. On ihan oikein, että sama on tapahtunut minulle.

Minusta on kuitenkin tärkeää puhua siitä, että aikakauslehden tekeminen, uutistyö, radiotyö ja tv-tekeminen vaativat omaa, erillistä ammattitaitoa. Monien meistä toimittajista on tehtävä kaikkea näistä, mutta ilman oppia se ei onnistu.

Ei ole kovin harvinaista, että ajattelen jonkin mediasisältöä koskevan somekohun äärellä: tässä broadcast-taustainen ihminen on tehnyt featurea ilman että häntä on autettu tekemään sitä laadukkaasti. Sama koskee tietenkin meitä kirjoittajia jonkin toisen välineen ääressä. Ei kukaan automaattisesti osaa kaikkea, ei tietenkään.

Mutta uutta on opeteltava, kaikkien.

Ihailen sellaisia eläkkeelle jääneitä aikkaritekijöitä kuin Kuukausiliitteen ja Nyt-liitteen pitkäaikainen ad, rakas kollega Heikki Hankimo. Hän puhui eläkkeelle lähtiessään Hesarin jutussa ja läksiäisissä siitä, mikä onni oli saada tehdä vielä viimeisinä työvuosina digipläjäyksiä. Siteeraan Hessua:

”Jos jotain suren niin sitä, etten verkkotaittoa ehtinyt enempää tehdä. Mukana oli toimittaja, koodari, videograafikko, kuvatuottaja ja kuvatoimittaja. Yhdessä tehtiin uudenlaista ja innostus oli valtava.”

Itse haluaisin eläköityä kuten Hessu. 

Yhdessä tehdään uudenlaista ja innostus on valtava.

Olen kuitenkin omasta tahdostani free-toimittaja ja media-alan yrittäjä. En raaski maksaa täysiä yel-maksuja ja minulle on täysin epäselvää, voinko joskus jäädä eläkkeelle. Lähden siitä, että pitää yrittää tehdä niin kivoja töitä, ettei eläkkeelle pääsy ole unelmien täyttymys.

x

Mitä silloin juhlitaan, kun juhlitaan aikakauslehtiä?

Ehkä voimme puhua siitä tänään yhdessä.

Omasta mielestäni silloin juhlitaan ainakin ihmisläheisyyttä, ymmärrystä, ihmisten erilaisuutta ja mitä ihmeellisempiä kiinnostuksen kohteita. Juhlitaan vapaa-aikaa: todella usein aikakauslehti on mukana hetkessä, jolloin rojahdetaan sohvaan ja otetaan omaa aikaa. Minulle on yhdentekevää, luetaanko aikkaria paperilta tai digituotteen. Sohva on olennainen, väline ei. Aikakauslehtiä juhliessa juhlitaan perehtymistä ja sitä, että on katsottu kulissin taakse.

Välillä ajattelen, että uutiset kertovat maailman kulisseista. Siitä, mitä rakenteille, tahoille, toimijoille tapahtuu. Millaiset ovat puitteet, joissa globaali talous jyristelee arvaamattomia polkujaan ja ekokriisi etenee. Aikakauslehti sen sijaan kertoo juonesta. Mitä täällä tapahtuu, mitä ihmiset tekevät noissa kulisseissa: mistä haaveilevat, mitä pelkäävät, millaista ruokaa tekevät ja miksi. Mikä heitä valvottaa öisin, mistä puhutaan sunnuntaikävelyillä, mikä saa tippumaan polvilleen eteiseen, mikä naurattaa niin että vatsaan sattuu.

Mitä silloin juhlitaan, kun juhlitaan aikakauslehtien päätoimittajia ja päällikkötoimittajia?

En ole ihan varma. Ehkä siitäkin voidaan puhua tänään yhdessä.

Olen ollut suuren osa työurastani esinaistehtävissä. Se on hirveän antoisaa ja hirveän raskasta. Ehkä itselleni tärkein oppi on ollut se, ettei työpäivän aikana odottaisi koko ajan, että pääsee oikeisiin töihin. Pomon hommissa oikeaa työtä on ihmisten kanssa oleminen.

Kokouksia en kauheasti kaipaa noilta ajoilta. Viimeiset vuodet pomohommissa koin itseni kokousammattilaiseksi, en niinkään journalistiksi tai edes esinaiseksi. Joskus harmittaa, että en onnistunut itse tekemään asialle mitään. Menetin hallinnan kalenteristani. Toivon, että te olette tässä parempia, varmasti olettekin. Olen iloinen, että täällä on mainittu jo moneen otteeseen vertaistuki. Ilman sitä ei pärjää kukaan. 

Toivon teille kaikille jaksamista ja innostusta omassa työssänne. Kiitos siitä, mitä teette! Ja jos olette jo eläköityneet, sanon sitäkin lämpimämmin: kiitos kaikesta, mitä olette tehneet! Arvostan ammattitaitoanne, ja haluan muistuttaa, että aikakauslehden tekeminen on erityinen ammattitaito, oma taiteen lajinsa.

x

Sanoin puheeni alussa, että ikävöin sitä yhtä huonetta, tiistai-iltojen pimeyttä, tekstin ja kuvan yhteyttä, näpertämistä, hinkkaamista, hiomista, lauseen kauneutta, otsikon nasevuutta, oivalluksen syntymistä, uusien ovien avautumista.

Jonkin saattamista päätökseen.

Digiaikana tuntuu usein siltä, että lehti ei koskaan mene painoon. Kanavat ovat aina auki, jokin tuutti odottaa sisältöä ja reagointia. Itse olen siihen jo tottunut, mutta takavuosina lapset kysyivät välillä: miksei äiti sulla mene enää ikinä lehti kiinni? Se kirpaisi, mutta se oli tosi hyvä kysymys. 

Nykyään ajattelen, että pitäisi osata tehdä työtä niin, että joskus lehti menisi kiinni. 

Toivottavasti te osaatte. Se on tärkeä työelämätaito. 

Olin noina Sanomatalon pimenevinä iltoina Nytin esimies, mutta kutsuin omaa huonettani Jarin huoneeksi, koska aiemmin se oli ollut Jari Lindholmin, edellisen esimiehen huone. Jari kuoli kolme vuotta sitten. 

Koska hän oli ystävä ja kollega, jolta opin hirveän paljon aikakauslehden tekemisestä, luen usein Jarin juttuja. Viime viikkoina olen käynyt läpi yhteisiä projektejamme 90-luvulta ja 2000-luvun alusta. Miten hauskaa meillä on ollut! Se kaikki on painettuna lehtiin, elävänä ja eloisana.

Haluankin muistuttaa meitä kaikki vielä siitä, mikä on erityistä tässä työssä.

Senkin jälkeen, kun aika meistä jättää, tekstit jäävät henkiin. Ne ovat elämän jälkiä. 

Sillä on väliä, millaisia jälkiä meistä jää.